Lukuhetki: Kummituksia

Hrrrrrrrrr, ei ollut hyvä idea jäädä yöksi yksin kotiin sen jälkeen kun on juuri viimeistellyt karmivan kummitustarinan lukemisen. Myrskyisä sää ei ainakaan mitenkään helpota tilannetta. Kuuntelen vainoharhaisena jokaista rasahdusta ja vilkuilen epäluuloisesti varjoja. Jos ovelta nyt kuuluisi koputus, hyppäisin todennäköisesti ensin kirkuen kattoon ja sitten piilottelisin sängyn alla aamuun asti.

Kaiken takana on siis taas kerran kirja. Juuri kun pääsin sanomasta, että vain ruotsalaiset tuntuvat nykyään hallitsevan kauhukirjallisuuden, käsiini osui brittiläisen suosikkidekkaristin Peter Jamesin löyhästi omiin kokemuksiin perustuva Kirottu talo (House on the Cold Hill, 2015). Kirja mainostaa itseään modernina kauhutarinana, mutta oli itseasiassa hyvinkin perinteinen kummituskertomus. Lukukokemus tuntui melkeinpä elokuvamaiselta, se oli selvästi kirjoitettu käsikirjoitusmaisesti pieniä (ja turhiakin) yksityiskohtia kuvaillen. Oikeastaan se oli juonensa puolesta moneen kertaan nähty b-luokan kauhuleffa, mutta kirjan muodossa se vaan tuntui taas niin paljon enemmältä. Kun pääsin tarinaan sisälle, olin hiipivän kauhun vallassa enkä pystynyt laskemaan kirjaa käsistäni.

Pääosassa on Cold Hillin kartano, paljon synkkää historiaa omaava upea, mutta ränsistynyt rakennus, jonka Harcourtien perhe ostaa loppuelämänsä kodikseen. Ollie, Caro ja 12-vuotias Jade kissoineen muuttavat uuteen kotiinsa intoa puhkuen, vain huomatakseen remontointiurakan olevan toivottoman suuri rahareikä. Samantien alkaa myös tapahtua outoja ja yhä uhkaavampia asioita. He eivät ole talossa yksin eikä heille tahdota hyvää. Vähitellen unen ja todellisuuden rajat murentuvat kun nykyisyys, menneisyys ja tulevaisuus alkavat sekoittua Ollien mielessä. Henkilöhahmoista oli helppo pitää, enkä olisi millään halunnut heille sattuvan mitään pahaa, mutta vääjämätön loppu tuntui kokoajan häämöttävän edessä. Sitten kun painajaisunimainen loppu viimein tuli, kaikki tuntui olevan liian nopeasti ohi ja liikaa kysymyksiä jäi ilmaan. Kertomus jäi vaivaamaan ja tuli uniinikin.

Jälkikäteen ajateltuna tarinassa oli paljon aukkoja ja epäloogisuutta, vai miltä esimerkiksi kuulostaa, että monta sataa vuotta sitten kuolleen henki lähettelee tekstiviestejä ja hakkeroi sujuvasti sähköpostia? Vai sekö juuri teki tästä sen mainostetun "modernin" kauhukertomuksen? Näistä pienistä häiriötekijöistä huolimatta oli ihanaa lukea pitkästä aikaa juuri näin perinteinen kunnon selkäpiitä karmiva rehellinen kummitustarina. Tässä ei keksitty pyörää uudelleen, mutta ei aina tarvitsekaan. Kirjan kiinnostavuutta lisää myös se, että dekkaristina menestynyt kirjailija hyppäsi ulos mukavuusalueeltaan yliluonnolliselle maaperälle ja kirjoitti jotain aivan muuta, koska koki omassa kotitalossaan vastaavanlaisia tapahtumia. Olisi ollut hauskaa, jos kirjan lopussa olevassa epilogissa olisi avattu tarkemmin hänen omia kokemuksiaan aiheesta.

Ja tiedoksi, etten todellakaan lue pelkästään kauhukirjallisuutta, vaikka viimeisimmistä postauksista voisi ehkä niin päätelläkin. Tässä välissä ehdin lukemaan myös yhden jännärin ja seuraavana on vuorossa romanttista chick littiä. Nyt kyllä ihan melkein harmittaa kummituksista luopuminen, mutta eiköhän tuo rakkaushömppä kohta imaise mukaansa.