Paniikki!

Olin 19 vuotias, kun erään myrskyisän baari-illan jälkeen kasvoni halvaantuivat. Myrskyisällä baari-illalla en nyt tarkoita mitään dramaattisia kissatappeluita, vaan että tosiaan oli talvimyrsky. Tuuli puuskittain todella kovaa ja märkää loskalunta tuprutti. Koska hiukseni oli tietysti vaivalla kiharrettu yökerhoon menon takia, en missään nimessä voinut käyttää pipoa tai edes huppua ja talvisäästä huolimatta takkina oli vain ohut fleecehuppari topin päällä. Jostain syystä seikkailtiin sinä iltana aika paljon ulkosalla ja myös pizzeriasta meidät heitettiin ulos sulkeutumisen takia, niin että pizzaa syötiin sitten täristen viimassa.


Seuraavana aamuna suihkussa alkoi toinen silmä yhtäkkiä tuntua oudolta, ihan kuin se olisi jotenkin valahtanut veltoksi. Laitoin tämän krapulan piikkiin. Illalla hampaita harjatessa huomasin, ettei veden purskuttelu onnistunut vaan vesi valui vaan ulos suusta, kuin en voisi kontrolloida sitä kunnolla. Ajattelin, että nyt on selvästi korkea aika mennä nukkumaan. Seuraavana päivänä olo oli edelleen kummallinen, päätä särki ja kasvot tuntuivat oudoilta ja väsyneiltä. Lähdimme vanhemmilleni päivällisille, yritin syödä huomaamattomasti mutta ruoka ja juoma vain tippui suustani. Lopulta äitini huomasi tämän ja kerroin miten oudolta tuntuu, hän ymmärsi heti että kasvoni olivat halvaantumassa ja soitti välittömästi sairaalaan, minne sitten seuraavaksi jo kiisinkin kovaa. Minulle kerrottiin, etten saisi liikkua edes vessaan itsekseni, sillä epäiltiin aivoveritulppaa. Magneettikuvauksissa ei kuitenkaan löytynyt mitään siihen viittaavaa. Kasvojen roikkuminen silti vain paheni hetki hetkeltä, iltaan mennessä en saanut enää toista silmää kiinni ollenkaan vaan se möllötti apposen auki nukkuessanikin ja suun toinen pieli roikkui alaspäin, niin että näytin varsinkin hymyillessäni suorastaan pelottavalta suun vääntyessä täysin vinoon irvistykseen. Jopa hoitaja naurahti, että olet kyllä aika hurjan näköinen. Tämä kaikki oli tietenkin nuorelle tytölle todella pelottavaa, jouduin vielä ensimmäiseksi yöksi tarkkailuosastolle, jossa muut potilaat vaikuttivat todella sairailta. Olin itkuinen ja vähän hysteerinenkin. Seuraavana päivänä sain sitten vanhempieni pyynnöstä siirron "mukavammalle osastolle", jossa potilaat olivat jalkeilla ja juttelivat, ja jossa oli myös tv sekä oma puhelin. Vietin sairaalassa 5 päivää, sain kuntoutusohjeita kasvoille, niitä pitäisi vaan jaksaa jumpata lannistumatta sekä "merirosvolapun" möllöttävän silmäni päälle, silmätippoja, verenohennuslääkkeitä varmuuden vuoksi sekä sisäisesti otettavaa kortisonia. Kasvojen kolmihermohalvaukseni johtuisi todennäköisesti kovasta tuulesta, joka oli kohdistunut suojaamattomiin ohimoihini. Sain kaksi kuukautta sairaslomaa ja kerrottiin, että lopullisessa parantumisessa voisi mennä jopa puolesta vuodesta vuoteen.


Niinkuin tämä ei olisi riittänyt, kehoni oli ilmeisesti jonkinlaisessa tulehdustilassa ja sain heti kotiuduttuani keuhkoputkentulehduksen ja virtsatietulehduksen. Terveyskeskuksessa kuunneltiin keuhkoni ja sanottiin, ettei niissä ole vikaa. Oireet vain pahenivat ja menin lopulta yksityiselle, josta kerrottiin minulla olevan paha keuhkoputkentulehdus, joka oli nyt jo hoitamattomana ehtinyt levitä lieväksi keuhkokuumeeksi. Sain pitkän antibioottikuurin. En mielelläni halunnut liikkua ulkona, koska ensinnäkin kasvoni näyttivät ja tuntuivat niin oudoilta ja toiseksikin olin alkanut sairaalloisesti pelkäämään pientäkin tuulta. Suojasin ohimojani kesälläkin kangaspannalla (jotka sentään onneksi olivat muotia silloin). Sydämeni hakkasi jatkuvasti todella kovaa, syke tuntui päässä ja soi korvissa, rintaa puristi ja vihloi, rajuja elohiiriä kulki ympäri kroppaa. Pelkäsin näiden olevan jonkin vakavan sairauden oireita tai kenties veritulppa tai vaikka verenmyrkytys teki tuloaan. Ravasin terveyskeskuksessa, josta oireille ei keksitty syytä ja sanottiin sen olevan stressiä. En voinut uskoa tätä, varsinkaan kun olin viimeksikin saanut niin väärän diagnoosin. Itkin paljon ja lopulta sairastuin masennukseen, tuntui kuin olisin katsonut maailmaa harmaan verhon läpi ja mietin tuntuisiko mikään enää miltään, naurattaisiko mikään enää koskaan. Ja tuntuisiko kehossani enää koskaan normaalilta, loppuisiko jatkuva tykytys ikinä. Kävin muutaman kerran myös psykiatrilla, en kuitenkaan kokenut tästä olevan apua itselleni. Lisäksi olin yksinäinen, koska olin juuri muuttanut vieraaseen kaupunkiin poikaystäväni (nykyisen aviomieheni) kanssa enkä tuntenut sieltä ketään. Tämä taisi olla hänellekin aika rankkaa aikaa, koska en todellakaan ollut helppoa seuraa. Tiedostin itse olevani masentunut ja lopulta tajusin myös saavani paniikki/ahdistuskohtauksia, joista oireet johtuivat. Yritin auttaa itseäni esimerkiksi runsaalla valolla ja ulkoilulla, sain myös rauhoittavia lääkkeitä sekä jotakin keskushermostoon vaikuttavaa nestemäistä lääkettä, en kuitenkaan halunnut käyttää näitä koska ne tekivät enemmänkin unenomaisen tilan kuin että olisivat oikeasti helpottaneet.


Neljän kuukauden kuluttua kasvoni olivat siinä kunnossa, että ulkopuoliset eivät varmastikkaan enää olisi huomanneet mitään vikaa, varsinkaan jos en liian reippaasti hymyilisi. Kasvoissa kuitenkin tuntui edelleen oudolta ja silmä möllötti edelleen oudon isona, vaikka menikin jo kiinni. Nyt olin 20 vuotias ja aloittamassa ammattikorkeakouluopintoja. Koulusta sain kotitehtävien lisäksi uusia ystäviä ja sosiaalista menoa, en enää ehtinyt murehtimaan ja pelkäämään. Vähitellen seuraavan puolen vuoden aikana masennus oli väistynyt ja myös paniikkioireet alkoivat kadota, tai oikeammin opin kontrolloimaan niitä lopettamalla ylimääräisen stressaamisen joka asiasta ja päästämällä irti turhista suorituspaineista. Edelleen näin kymmenen vuotta myöhemmin oireet palaavat, jos tielle sattuu jotain oikeasti niin painavaa, ettei sitä vain voi sivuuttaa. Nyt kuitenkin tiedän mistä nämä oireet johtuvat enkä pelkää niitä enää.


Vuodessa viimeisetkin oudot tuntemukset lopulta katosivat kasvoista ja silmäkin alkoi taas näyttää normaalilta. Kovaa tuulta pelkään edelleenkin hieman ja ilman pipoa en talvisin liiku. Noin kerran vuodessa syön edelleen kuurin vitamiineja, jotka vahvistavat kasvolihaksia sillä aina välillä omituinen vapina edelleen selittämättömästi palaa toiseen kasvonpuoliskoon. Ihmismieli on erikoinen ja stressi voi kyllä aiheuttaa vaikka mitä omituisuuksia. Tarinan opetus taitaa olla, että muistakaahan käyttää pipoa, älkääkä ihmiset ottako turhaa stressiä niin elämä on huomattavasti helpompaa.


P.S. Valitettavasti itselläni ei ole tallessa tähän ajanjaksoon elämässäni liittyviä kuvia, joita olisin voinut tähän viihdykkeeksi liittää. ;)