Lukuhetki: Sodassa ja rakkaudessa
Kirjat ovat lähellä sydäntäni ja parhaita asioita onkin käpertyä rauhalliseen paikkaan lukemaan ja sukeltaa kirjan kautta uusiin maailmoihin, vaikkapa teekupposen tai viinilasillisen kera. Kuljen bussilla töihin puolentunnin matkat päivittäin ja tämän oman ajan hyödynnän lähes aina lukemiseen. Kirjoja luen laidasta laitaan, mutta perinteiset salapoliisidekkarit tai minkäänlaiset elämänohjekirjat eivät ole juttuni. Pidän psykologisesta jännityksestä, jopa yliluonnollisiin mittoihin kasvavasta kauhusta, suurista tarinoista, tunnelmallisista kuvauksista, romantiikasta ja välillä myös kevyestä chick-litistä.
Äskettäin sain loppuun Chris Cleaven Sodassa ja rakkaudessa, tämän kirjan kanssa olikin yllättävän vaikeaa, sillä aloitin sen ensimäisen kerran jo viime syyskuussa. En kuitenkaan tuntunut millään pääsevän eteenpäin ja pidin pitkiä taukoja lukemisesta. Joulun alla viimein päätin ryhdistäytyä ja otin sen teholukuun. Kirja kertoo toisen maailmansodan runtelemasta Lontoosta ja keskittyy pieneen kauniiseen rakkaustarinaan, joka tapahtuu sodan pyörteissä. Kuulostaa siis juuri sellaiselta kirjalta, josta pitäisin ja teosta mainostetaankin suureksi lukukokemukseksi. Pidinkin erityisesti muutamasta henkilöhahmosta: punatukkaisesta, kapinoivasta, rohkeasta ja oikeudenmukaisesta rikkaan perheen tyttärestä Marysta sekä taidemuseon entisöijästä menestyksekkäästi sotilaaksi muokkautuneesta Alistairista, jolla oli sydän paikallaan. He ovatkin kirjan todelliset rakastavaiset, vaikka alkuasetelma on aivan toinen. Lisäksi lukihäiriöstä kärsivä, 40-luvun rasistisessa maailmassa selviytyvä tummaihoinen Zachary-poika on hellyyttävä hahmo. Kirjaa on kehuttu paljon, mutta itseeni se vaan ei kaikesta huolimatta uponnut. Rakkaustarina tuntui liian ohuelta ja eteneminen oli tuskallisen hidasta, odotin oikeastaan vain Alistairista kertovia lukuja mielettömän sodan ytimestä. Kerronta oli kaunista ja taustatyö tehty hyvin, silti jostain syystä teos vain yksinkertaisesti tuntui tylsältä. Noh kai se on hyväksyttävä, että kaikki hienotkaan romaanit eivät vain aina ole itseään varten.
Nyt luettavana on Suomalaisen alesta löytämäni Maeve Binchyn Seitsemän talvista päivää. Aiemmin olen lukenut Binchylta romaanin Illallistarinoita. Vaikka tuo edellämainittu jäi mielestäni vähän vaisuksi, sai siitä kuitenkin viitteitä Binchyn kultapäivistä, jotka ovat ilmeisesti olleet 80 -ja 90-luvulla. Jos joskus onnistun löytämään hänen vanhempaa tuotantoaan, nappaan ehdottomasti lukuun. Pidän hänen lämpimästä ja elämän pieniin asioihin keskittyvästä tyylistään kevyenä hyvän mielen lukemisena, saa nähdä miten tämän Binchyn uusimman ja myös viimeiseksi teokseksi jääneen kirjan kanssa käy.
Äskettäin sain loppuun Chris Cleaven Sodassa ja rakkaudessa, tämän kirjan kanssa olikin yllättävän vaikeaa, sillä aloitin sen ensimäisen kerran jo viime syyskuussa. En kuitenkaan tuntunut millään pääsevän eteenpäin ja pidin pitkiä taukoja lukemisesta. Joulun alla viimein päätin ryhdistäytyä ja otin sen teholukuun. Kirja kertoo toisen maailmansodan runtelemasta Lontoosta ja keskittyy pieneen kauniiseen rakkaustarinaan, joka tapahtuu sodan pyörteissä. Kuulostaa siis juuri sellaiselta kirjalta, josta pitäisin ja teosta mainostetaankin suureksi lukukokemukseksi. Pidinkin erityisesti muutamasta henkilöhahmosta: punatukkaisesta, kapinoivasta, rohkeasta ja oikeudenmukaisesta rikkaan perheen tyttärestä Marysta sekä taidemuseon entisöijästä menestyksekkäästi sotilaaksi muokkautuneesta Alistairista, jolla oli sydän paikallaan. He ovatkin kirjan todelliset rakastavaiset, vaikka alkuasetelma on aivan toinen. Lisäksi lukihäiriöstä kärsivä, 40-luvun rasistisessa maailmassa selviytyvä tummaihoinen Zachary-poika on hellyyttävä hahmo. Kirjaa on kehuttu paljon, mutta itseeni se vaan ei kaikesta huolimatta uponnut. Rakkaustarina tuntui liian ohuelta ja eteneminen oli tuskallisen hidasta, odotin oikeastaan vain Alistairista kertovia lukuja mielettömän sodan ytimestä. Kerronta oli kaunista ja taustatyö tehty hyvin, silti jostain syystä teos vain yksinkertaisesti tuntui tylsältä. Noh kai se on hyväksyttävä, että kaikki hienotkaan romaanit eivät vain aina ole itseään varten.
Nyt luettavana on Suomalaisen alesta löytämäni Maeve Binchyn Seitsemän talvista päivää. Aiemmin olen lukenut Binchylta romaanin Illallistarinoita. Vaikka tuo edellämainittu jäi mielestäni vähän vaisuksi, sai siitä kuitenkin viitteitä Binchyn kultapäivistä, jotka ovat ilmeisesti olleet 80 -ja 90-luvulla. Jos joskus onnistun löytämään hänen vanhempaa tuotantoaan, nappaan ehdottomasti lukuun. Pidän hänen lämpimästä ja elämän pieniin asioihin keskittyvästä tyylistään kevyenä hyvän mielen lukemisena, saa nähdä miten tämän Binchyn uusimman ja myös viimeiseksi teokseksi jääneen kirjan kanssa käy.
Kommentit
Lähetä kommentti