Madeiran parhaat levadat -ja vaellukset

Viikon aikana ehdimme tehdä kuusi vaellusta. Valitsimme opaskirjojen ja matkablogien perusteella ne kiinnostavimman oloiset, mutta lukuisia reittejä riittää tutkittavaksi vielä seuraavillakin kerroilla. Vaelluksistamme kolme ensimmäisenä mainittua nousi selkeästi yli muiden mahtavina kokemuksina. 

Huomautan vielä, että olen normaalikuntoinen, täysin aloittelija vaeltajana sekä lievästi korkeanpaikan kammoinen ja reittien kuvaukset on kerrottu omasta näkökulmastani.

1.       Lombada da Ponta do Sol-levada (10 km / alle 2 h)

Lombada da Ponta do Sol-levadoilla tarkoitetaan Levada Novan ja Levada do Moinhon yhdistelmäreittiä, joka on hakattu vuorenharjanteelle. Tätä kutsutaan opaskirjassa vaativuustasoltaan erittäin vaativaksi, mutta itseasiassa tämä oli helppokulkuisin levada, jolla kävimme. Vaativuudella viitataankin tässä tapauksessa reitin vaarallisuuteen, sillä täällä mennään jyrkkien pudotusten äärellä kapeilla poluilla, jotka ovat Levada Novan osuudella osin täysin suojaamattomia, yksi harha-askel olisi kohtalokas. Jos pudotus on pilvien peittämä, olet onnekas eikä reitti varmaankaan aiheuta niin pahaa vapinaa. Meillä kuitenkin oli kirkkaan aurinkoinen päivä ja maisema hyvin näkyvissä. 

Saavuimme tänne vasta aika myöhään, Madeiralla olikin mukavaa se, että päivät olivat pitkiä ja hämärtyä alkaa vasta vähitellen  yhdeksän jälkeen. Meidän oli vaikea löytää reitin lähtöpaikalle Lombada da Ponta do Solin kirkolle ja matkalla koettiinkin varmasti koko reissun pelottavimmat hetket kun pieni Fiat Pandamme hyytyi kapeimmalle ja jyrkimmälle täysin reunattomalle ja lähes pystysuoralle tielle, jonka olen koskaan nähnyt (ja aika paljon vuoristoteitä olen kuitenkin jo nähnyt). Kun viimein selvisimme kuumottavasta tilanteesta, löysimme lopulta paikallisten opastuksella oikealle tielle ja kirkolle. 

Lähdimme reitille opaskirjan näyttämän reitin vastaisesti ensin kirkon reunalta Levada do Moinholle, ei kuitenkaan ole mitään väliä kummin päin tämän reitin kulkee. Moinho oli oikein mukava reitti, se kulki jyrkällä vuoren rinteellä mutta vieressä kulkeva naruaitaus sai olon tuntumaan turvalliselta ja maisemia jaksoi ihailla. Levadan lopussa eli koko reitin puolessa välissä vastaan tulee levähdyspaikka, missä voi halutessaan myös pulahtaa raikkaaseen vuoristoveteen, tosin vesi on hyvin matalaa. Sitten noustaan jyrkkiä portaita pitkin seuraavalle tasolle Levada Novalle. Poikkeamalla tässä kohtaa reitiltä ”väärään” suuntaan voi käydä katsomassa reitin toista vesiputousta, mutta emme kokeneet sitä tarpeelliseksi. Novalla vastaan tulikin sitten sekä ne upeimmat että myös pelottavimmat kohdat. Matkalla on näyttävä kohiseva vesiputous, jonka ali kuljetaan, pian sen jälkeen vastaan tulee 200 m pitkä pimeä tunneli. Aivan mahtavaa, kuin mistäkin seikkailuelokuvasta! Mutta sitten… alkoi osuudet, joilta puuttui suojaus kokonaan, kapealla kivipolulla jossa toisella puolella on vastassa kallionseinämä ja toisella loputon pudotus. Ei auttanut muu kuin yrittää pitää katse suoraan eteenpäin ja liikkua nopeasti, heti jos erehtyi katsomaan alas alkoivat (ainakin tällaisella korkeanpaikankammoisella) jalat horjua, päätä huimata ja vatsassa muljahdella. Ja näitä osuuksia tuli useita, melkein ehti hymy hyytyä, mutta ei ihan kuitenkaan. Turvallisuuden tunnetta ei mitenkään lisänneet menehtyneiden muistomerkit, joita matkan varrella näkyi (myöhemmin kuulinkin, että vasta ihan äskettäin oli eräs vanhempi mies tippunut syvyyksiin). 

Kaikkineen tämä oli kuitenkin aivan huikea kokemus eikä myöskään fyysisesti ollenkaan rasittava, ei tässä hengästynyt muusta kuin kauhusta paikoitellen.

Pimeään tunneliin

Tässä jo uskaltaa kuvata kun aita suojaa, we made it!

2.       Sao Lourenco (8 km / 2,5 h)

Sao Lourenco on Madeiran itäisin niemi meren äärellä. Se on maisemaltaan hyvin epätyypillinen Madeiralle, sillä se on rutikuivaa, kasvitonta kalliota (ainakin näin elokuussa). Näkymät toivat mieleen Taru Sormusten Herrasta-elokuvat ja ne olivat aika huikeat. Täällä tuivertaa tuuli aina, se tuntui välillä yltyvän jopa myrskyisäksi mutta oli silti mukavan lämmin. Ja onneksi tuiversi, sillä vaikka tämä reitti on puolestaan opaskirjassa luokiteltu helpoksi niin se sisältää huomattavasti kapuamista ja vaikeampaa maastoa, paahteessa olisi ollut hyvin vaikea jaksaa kulkea sitä ja kuuma tuli nytkin. Toisaalta välillä kallion kielekkeillä toivoi tuulen laantuvan, ettei se vaan riuhtaise mukaansa. Tämä vaellus ei seuraile mitään levadaa, vaan on ihan oma polkunsa. Reitti huipentuu kipuamiseen sen korkeimmalle kohdalle, sortuneita hiekkaisia ja kivisiä askelmia pitkin. Täytyy olla tarkkana, ettei askel lipeä. Sitten on tietysti vielä takaisintulo samaa reittiä, pysähdyimme kuitenkin rauhalliselle evästauolle (mukana oli paikallisia rahkapiirakoita, jotka nousivat yhdeksi suosikkiherkuksi matkalla). Täälläkin pääsee halutessaan myös pulahtamaan mereen, nyt siihen ei kuitenkaan ollut tarvetta tuulen pitäessä olotilan siedettävänä. Tämä retki oli ehdottomasti niitä parhaita hetkiä. Reitti on hyvin suosittu, mutta saimme kulkea rauhassa, suurin osa turisteista jaksoi kulkea vain pätkän alkutaipaletta tai kuvaili parkkipaikkojen läheisyydessä maisemia.

Loppuhuipennuksena kapuaminen korkeimmalle nyppylälle

Ylhäällä!

Queen of the World

Näissä jylhissä maisemissa odotin melkein Sormuksen ritareiden ratsastavan vastaan milloin vain

3.       Pico do Arieiro – Pico Ruivo (11,2 km / 5,5 h)

Tämä oli varmasti vaativin suoritus minkä muistan elämässäni tehneeni... ja tietysti samalla myös niitä hienoimpia. Vaellusta edeltävä päivä pyhitettiin lepopäiväksi, että jalat ehtisivät vähän levätä ennen suurta koetusta. Tarkoitus oli alun perin olla liikkeellä jo auringonnousun aikaan, jotta ehtisimme tekemään tämän puolenpäivän mittaisen vaelluksen viileässä lämpötilassa ja pilvien luodessa maagista tunnelmaansa. Luovuimme kuitenkin ajatuksesta, koska hotellimme aamiainen oli luksusluokkaa, emmekä halunneet jättää sitä välistä edes yhtenä aamuna. Lisäksi majapaikastamme Calhetasta oli yli tunnin ajomatka lähtöpisteelle Pico do Arieirolle, joten herätyksen olisi täytynyt olla jo ennen viittä auringonnousun ihasteluun ehtiäksemme. Pääsimme silti lähtemään matkaan kahdeksalta aamulla, luotimme siihen että vuorilla olisi viileämpää ja tuulisi. Lopulta kävi kuitenkin tietysti niin, että päivästä tuli koko matkan kuumin, 31 astetta ja aurinko helotti säälimättömästi täysin kirkkaalta taivaalta. Ei siis päästy tänään retkeilemään pilvien päällä. Eikä vuorilla todella ollut astettakaan sen viileämpää kuin muuallakaan. 

Vielä saapuessamme toiseksi korkeimmalle huipulle Arieirolle, jonne pääsee autolla, kävi polulle lähtiessämme mukavan lempeä tuulenvire ja ilma oli kuin Suomen kesä, innostus korkealla ja jaksaminen niin huipussa kun pienessä kankkusessa voi olla. Arieiron huipulla on sääkeskus –ja kahvila sekä matkamuistoputiikki, siitä pääsee myös melko nopeasti kävellen reittimme alkupäätä pitkin Miradouro Ninho da Mantan huikealle näköalapaikalle. Toiset hullut (kuten me) kuitenkin jatkoivat näiltä näköalapaikoilta matkaa kohti korkeinta huippua Pico Ruivoa ja vielä hullummat (kuten me) sieltä vielä takaisinkin samaa reittiä. Opaskirja kertoi reitin olevan erittäin vaativa ja edellyttävän hyvää kuntoa, tämä ei ollut ollenkaan liioiteltua. Reitti kulkee koko matkan korkeuksissa kiveen hakattuja polkuja ja portaita pitkin. Suurimmaksi osaksi reitti on hyväkuntoinen, mutta vastaan tulee myös sortuneita portaikkoja sekä lysähtäneitä vaijeriaitoja, joista ei voikaan enää ottaa tukea vaikka sitä juuri niissä kohdissa ehkä eniten tarvitsisi. 

Ninho da Mantan näköalapaikka

Alkutaipale sujuu mukavasti, se on suurimmaksi osaksi laskeutumista. Matkan varrella tulee vastaan mm. upean pelottava, kapea kivisilta, tämä taitaa olla se reitin huimaavin kohta. Takaraivossa tykyttää myös huoli siitä, että vaikka matkan teko on nyt ollut mukavaa niin takaisin tullessa joudun tosiaan vielä kapuamaan näitä loputtomia, osaksi huiman jyrkkiä ja sortuneitakin, rappusia ylöspäin. 

Alas vaan melko huimaavissa maisemissa

Eihän se kuvasta näy, mutta tämä silta oli oikeasti aika huimaava

Seuraavaksi alkaa useampien pimeiden ja märkien tunneleiden osuus, joka takaisintulomatkalla tuntuu pelastukselta keskipäivän porottavaa aurinkoa vastaan. Ensimmäisen tunnelin jälkeen polku haarautuu kahteen suuntaan, mutta toinen reitti on sortunut ja suljettuna, joten jatkamme eteenpäin. Tämä tunnelien täyteinen osuus on matkan tasaisin, sen jälkeen alkaa tuskallinen kiipeäminen kohti korkeinta huippua, ensin valtavan jyrkkiä ja pitkiä portaita pitkin ja myöhemmin tappavan tasaista loivempaa nousua halki metsäpaloissa palaneiden valkoisten puiden. Sitten polku haarautuu taas, joko kohti huippua tai Teixeiran kylää, josta moni ottaakin taksin päästäkseen vaivattomasti takaisin Arieirolle. Jatkamme kohti huippua. Matkalta löytyy onneksi hylätty vuoristomaja, jossa voi käydä vessassa sekä syödä eväitä. Tässä vaiheessa aurinko on alkanut jo toden teolla kuumottamaan eikä hetkeen ole paljon naurattanut, joten pidempi evästauko tulee tarpeeseen. Meillä on aivan liian vähän juotavaakin mukana, 1l vettä/naama sekä limutölkki ei riitä tällä helteellä, varasto olisi pitänyt ainakin tuplata. Majalla olikin vedentäyttöpiste, mutta eiköhän se hajonnut juuri kun odotimme vuoroamme. Sitten on edessä enää viimeinen nousu ja olemme perillä 1862 metrin korkeudessa Ruivon huipulla. Wuhuu! 

Viilentävät tunnelit

Jyrkänteiden reunalla, mutta aita tuo turvan tunnetta 

Palaneita puita

Metsäpaloissa osittain kärähtäneet puut olivat omalla tavallaan kauniita

Ja sitten, huipulla!

Niin huipulla kun huipulla voi olla

Pico Ruivo valloitettu

Paitsi että, nythän olemme vasta puolessa välissä, takaisinkin täytyy päästä. Alkuun edessä oli taas paljon laskeutumista, mutta sekään ei enää sujunut niin mutkattomasti tukahduttavassa poltteessa. Portaissa täytyy muistaa varoa jokaista askeltaan, vaikka on jo niin väsynyt ettei jaksaisi. Tunnelit toivat hetken helpotusta, mutta sitten alkoi nousu takasin kohti Arieiroa. Ja tämä oli se reitin raskain ja puuduttavin osa, varjoa oli vain kaistaleittain muutamissa paikoissa ja portaat olivat oikeasti L-O-P-U-T-T-O-M-I-A. Tultiinko me muka oikeasti näin paljon alaspäin alussa? Sen oli jo ehtinyt toiveikkaasti unohtamaan. Jalat vapisivat välillä jo aika pahasti, kurkkua kuivasi, ihoa poltti ja hiki valui… silti täytyi vain jaksaa ja pysyä valppaana, harha-askeleet eivät ole sallittuja näillä reiteillä. Vihdoin mahdottomalta tuntunut kapuaminen loppui ja edessä kohosi sääasema kuin kangastuksena, selvittiin! Äkkiä ryntäsimme ostamaan kylmää juomista ja hörpimme sitä kuin hengen hädässä. Hotellille päästyämme kävimme pitkässä kylmässä suihkussa, romahdimme sänkyyn ja nukahdimme molemmat täysin uupuneina muutamaksi tunniksi. Tämä todella vei voimat koko päiväksi, onneksi seuraavana päivänä oli enää kotimatka, sillä näillä jaloilla ei enää vaellettaisi pariin päivään. 

 

Ja takaisin

Viimein Arieiron sääasema häämöttää edessä, mutta auts mikä kapuaminen sinne edelleen on

Me selvittiin vaikka välillä jo epäilin

Ei ole ikinä kylmä limppari maistunut näin hyvältä (turvonneista käsistäkin näkee että aika hapoilla oltiin)

Mutta miten hieno kokemus tämä reitti oli! Olisin jo valmis menemään uudestaan, mutta en missään nimessä enää ikinä tuossa helteessä. Takaisin tuloa olemmekin siksi suunnitelleet off-season aikaan keväällä tai syksyllä, onhan vaeltaminen ylipäänsä mukavampaa viileämmillä ilmoilla ja pitkän vaelluspäivän jälkeen kelpaa kylpylöidä ja lepäillä luksushotellissa takkatulen ääressä viinilasin kera.

4.       Fanalin arvoitus (5 km / 1h)

Tarkoituksemme oli kulkea reitti halki satumetsän Fanalista Fioon. Meillä oli kuitenkin todellisia vaikeuksia löytää Fanalin metsänvartijanmökki, josta polku lähtisi. Kun sen viimein illan koitteessa löysimme, lähdimme vaeltamaan aivan väärään suuntaan. Tajuttuamme sen, palasimme takaisin, pituutta reitille oli jo ehtinyt kertyä saman verran kuin alkuperäisellekin olisi pitänyt. Emme siis ikinä päässeet näkemään usvaista laurisilvametsää, mutta näimme niin kauniita maisemia, että se veti sanattomaksi. Metsänvartijan mökin takaa avautuu uskomattomat näkymät laaksoon, taas ollaan valkoisten pilvenhattaroiden päällä. Istuskelimme jalkojamme roikotellen laakealla rotkon reunalla syöden eväskeksejämme ja tuijotimme näkymää. Käsittämättömän kaunista. Lisäksi täällä on upein näkemäni piknik-paikka erikoisten puiden (ovatko nämä juuri niitä kuuluisia laurisilvoja?) lomassa, jonne palaamme vielä eväiden ja viinin kera jonain päivänä. Reitillä on runsaasti vapaana olevia sonneja ja lehmiä, joita pelkäsin kuollakseni sillä olin lukenut, että ne voivat äkillisesti pillastua ja hyökätä kimppuun. Rauhallisesti ne kuitenkin nyt olivat, kiersin ne silti varmuuden vuoksi puiden takana piilotellen niin kaukaa kuin pystyin. 

5.       25 Fontes (10 km / 2h) 

Tämä reitti oli ensimmäinen levada-vaelluksemme ja  todellinen turistirysä, olisikin mukava palata tänne vielä rauhassa hiljaisempaan aikaan. Kauhulla katselimme paikalle saapuvia turistibusseja -ja opasryhmiä, onnistuimme kuitenkin ohittamaan niin monet lintuja tai puulajeja ihmettelemään pysähtyneet ryhmät, että suuri osa matkasta saatiin kulkea suht rauhassa kunnes loppuhuipennusta kohden polku sumppuuntui täysin. Tämän reitin piti olla helppo ja vain 2,5 km yhteen suuntaan eli yhteensä 5 km (tässä vaiheessa emme vielä omistaneet opaskirjaa, joka olisi kertonut todellisen reitin olevan 10 km ja keskivaativa). Lähdimme siis aika huolettomalla asenteella. Autot tulee kuitenkin jättää Rabacalin laakson yläpuolelle ja kulkea 2,5 km kiemuraista asfalttia pitkin alas laaksoon, josta polku lähtee. Tämän ensimmäisen osuuden olisi toki voinut kulkea myös maksullisella minibussilla ja suurin osa tekikin niin, ainakin takaisin ylös noustessa auringon paahteessa, mutta eihän me tultu nössöilemään. Todellinen pelastus oli, että metsäinen reitti oli ihanan varjoinen, päivä oli nimittäin todella kuuma emmekä olleet varustautuneet tällaiselle pikku kävelylle kuin vähällä vedellä ja lippiskään ei ollut mukana päätä suojaamassa. Rabacalin laakson metsämajalta lähtee itseasiassa useampi hienoksi kehuttu vehreä reitti: lyhyt Riscon vesiputoukselle, pidempi 25 Lähteelle (jonne siis suuntasimme) ja vielä pidempi Rocha Velmehalle, jossa pääsee halutessaan pulahtamaankin lähdevedessä. Reitti 25 Fontesille kulki vehreässä metsässä, sisälsi paljon rappusia sekä erittäin kapeita polkuja loppua kohden. Jo tällä reitillä mietin, että eikö tämä ole vaarallista? Mitä jos liukastuu tai horjahtaa rotkoon? Enkä ollut todellisuudessa nähnyt vielä mitään, tämä reittihän oli lasten leikkiä. Kauhistelin joidenkin turistien varvassandaaleja, täytyy sanoa että on kyllä aika pihalla, jos näille reiteille lähtee sandaaleissa ja farkkusortseissa. Reitin loppuosa, jossa seurataan narulla rajattua levadapolkua oli todella ahdas, ja piti kehitellä luovia ratkaisuja kun päätepisteeltä palaavat turistilaumat tulivat vastaan. Onneksi väistämispaikkojakin oli rakennettu. Päätepisteenä ennen paluumatkaa on useamman vesiputouksen täyttämä kaunis alue ja niitä edeltävät vesiputousportaat. Näkymä on kaunis, mutta siitä pystyisi nauttimaan ihan erilailla ilman turistimassaa. Putoukset ovat myös aika pieniä, mitään maata järisyttävän hienoa ei siis kannata odottaa vaikka mielellään täällä hetken istahtaa.

Levadaa seuraillen

Vesiportaat

6.       Ribeiro Frio, Balcoes ( 3km / 0,5 h)

Tätä ei voi oikeastaan kutsua edes vaellukseksi, polku on niin lyhyt ja helppo. Siksi lähdimmekin vielä samana päivänä Sao Lourencon vaellukselle. Balcoes on toinen suuri turistikohde, jonka lähtöpiste on Ribeiro Frion ravintola –ja turistikauppakeskittymä tien varresta. Leveä metsäpolku kulkee n.1,5 km per suunta, matkan varrella keskellä metsää tulee vastaan lisää turistikrääsäkojuja ja pieni kuppila. Syy reitin suosiolle on sen helppouden lisäksi päätepisteestä löytyvä ns. parveke, jonka mukaan reitille on annettu nimeksi Balcoes. Tältä kuin tyhjässä ilman päällä roikkuvalta kallion kielekkeeltä avautuu näkymät niille saaren korkeimmille huipuille Pico Ruivolle ja Pico do Arieirolle. Maisemaa kutsutaan esim. opaskirjassamme "kiistatta Madeiran kauneimmaksi", mutta olimme kyllä toista mieltä. Nämä ovat tietysti makuasioita, mutta näimme reiteillämme niin paljon pysäyttävimpiäkin näkyjä. Turisteja oli matkalla tänne paljon, mutta saimme sopivasti ohitettua laumat ja ehdimme ihastelemaan parveketta melko rauhassa, nuo vuorenhuiput me vielä valloitetaan! (Täysin tietämättömänä millainen koetus se tulisikaan vielä olemaan). Balcoesillekin kuitenkin palaisin mielelläni rauhallisempaan vuodenaikaan, varmasti toki riittäisi myös se, että tulisi aikaisin aamulla tai myöhään illalla, jotta näkymästä voisi todella nauttia.

 

Helppo metsäreitti levadaa seuraillen

Balcoesilta näkee Madeiran korkeimmat huiput

Sinne ylös Pico Ruivolle kapuaminen oli tässä vasta suunnitelmissa

Mitä kaikkea muuta teimme Madeiralla vaelluksien ohella? Kurkkaa tästä Pitkin poikin Madeiraa