Yliluonnollista

Tuli katsottua perjantai-illan viihteeksi Netflixiin saapunut espanjalainen kauhuleffa Veronica. Elokuva oli saanut mm. Rotten Tomatoesin arvostelussa täydet 100 pistettä, mikä tietysti herätti mielenkiintoa. Tapahtumat perustuvat todellisiin 1990-luvulla Madridissa sattuneen tapauksen poliisiarkistoihin. Veronica joutuu spiritistisen istunnon jälkeen riivauksen kohteeksi ja on pikkusisarustensa kanssa todellisessa vaarassa. Elokuva olikin kyllä harvinaisen hyvä lajissaan, pelottamaan se ei itseäni onnistunut, mutta huikeat ysäri-tunnelmamusiikit, todellisuuden ja kuvitelman rajamailla häilyminen sekä ihastuttavat lapsinäyttelijät tekivät leffasta erityisen.

Veronica laittoi jälleen kerran ajattelemaan myös vuosien takaisia omia kokemuksia. Mielessäni yliluonnollisen olemassaolo onkin päivän selvää, mikä on varmasti yksi syy siihen, että aihe kiinnostaa niin leffoissa kuin kirjoissakin.

Nuorempana asuimme talossa, jossa kummitteli. Yhä edelleenkin kaikki painajaiseni kohdistuvat aina tuohon taloon. Painostavan ilmapiirin tunsi talossa, usein tuntui siltä kuin olisi tarkkailun alaisena. Älkää ymmärtäkö väärin, en pelännyt asua kotonani (ainakaan useimmiten) ja suurimman osan ajasta en ajatellut asiaa ollenkaan, silti tiedostin sen aina. Paljon pieniä outoja tapahtumia sattui ja ääniä kuului, jotka tietysti on useamman henkilön taloudessa helppo kuitata myös arkisina. Muutama tapahtuma on kuitenkin juurtunut lähtemättömästi mieleeni ja karmii edelleen.

Olin aikamoinen lukutoukka jo pienenä, joten aina nukkumaanmenoajan jo tultua luin "salaa" huoneessani yölampun valossa vähintään keskiyöhön asti. Joka (myöhäis)ilta keittiöstä kuului raskaat askeleet, jota hieman nariseva lattia korosti. Käsitykseni mukaan askeleet tulivat olohuoneen suunnalta keittiöön ja päätyivät keittiön kaapeille. Tämä toistui joka ilta sen jälkeen kun muu perheeni oli jo käynyt yöpuulle. En kuitenkaan ikinä ajatellut asiaa sen enempää, koska isänihän se vaan on unohtanut ottaa lääkkeensä ja hakee niitä tai käy juomassa tms. Eihän kellään muulla ole niin raskaita askeliakaan. Kunnes sitten eräänä iltana askeleet taas saapuivat kaapille ja muistin, että minulla oli isälle jotakin tärkeää asiaa, jonka olin unohtanut sanoa päivällä. Niinpä pomppasin sängystä ja kiiruhdin keittiöön.. joka oli tyhjä. Mitä, joko se ehti mennä takaisin? Kipitin vanhempieni makuuhuoneeseen, ja siellä he molemmat olivat sikeässä unessa, isä vielä kovaa kuorsaten. Kun tajuntaani iski, että askeleet eivät olekaan olleet isäni, ihoni nousi kananlihalle ja sydän pomppasi kurkkuun. Sen jälkeen kuuntelin iltaisin noita askelia kauhusta kankeana tiukasti peiton alla.

Eräänä yönä muutamia vuosia aikaisemmin heräsin yllättäen. Huoneeni oli silloin vielä olohuoneen viereisessä myöhemmässä ruokasalissa. Sängystäni näki terassin oven, jonka kiinniolevista sälekaihtimista heijastui selkeä näkymä kesäisen kuun valossa kylpevään keittiöön. Mutta tällä kertaa keittiö ei ollut tyhjä niinkuin yleensä. Keittiön tuolilla istui alaston nuori nainen tuijottamassa eteisen peiliä kohti. Katsellessani häntä ihmeissäni, hän nousi ja käveli äänettömästi keittiön ikkunan luo, josta jäi katselemaan ulos (kaihoisasti -ajattelin). Sitten hän hävisi. Mietin naisen kävellessä, että miten ihmeessä keittiön lattia ei narahtanut ollenkaan hänen askelistaan. Valvoin koko yön tuijottaen ikkunaheijastusta, mutta hän ei enää palannut. Vaikka näkymä kylmäsi häiritsevästi niin jostain syystä olin enemmän surullinen kuin peloissani. Aamulla kysyin isosiskoltani oliko hän ollut yöllä keittiössä, ei ollut. Kerroin hänelle näkemästäni naisesta, hän kuittasi asian sillä, että todennäköisesti joku ”naapurin akka” on tullut kännissä röökille terassillemme. En jaksanut enää toistamiseen huomauttaa, että sälekaihtimet olivat kiinni enkä nähnyt terassille vaan sisälle keittiöön, joten leikin vain hyväksyväni selityksen. Vielä tänä päivänäkin olen kuitenkin varma näkemästäni.

Teini-ikäisenä päätimme parhaan kaverini kanssa kokeilla spiritismiä huoneessani. Teimme ouija-laudan ohjeiden mukaisesti ihan vain leivinpaperista, sytyttelimme dramaattisesti kynttilöitä ja laitoimme Stratovariuksen soimaan. Virittelimme tällä vain jännittävämpää tunnelmaa, eihän kumpikaan meistä täysin voinut uskoa tällaiseen vaikka olimmekin lukeneet aiheesta paljon ja myös kaverini äitipuoli oli kertonut omista kokemuksistaan. Mutta buum, tämähän on täyttä totta. Pienen odotuksen jälkeen lasi liikahti ensin hiukan ja alkoi sitten liikkumaan voimalla ja vauhdilla muodostaen todellakin kirjaimista järkeviä sanoja ja vastaten kysymyksiimme. Vaikka lasi liikkui sellaisella voimalla ja varmuudella, etten olisi itse edes pystynyt huijaamaan kaveriani (koska en meinannut pysyä lasin perässä) niin tottakai olimme ensin epäileväisiä toisistamme. Niinpä vuorotellen nostimme sormemme pois lasilta ja lasihan vain jatkoi menoaan. Pakko se oli uskoa. Lauta kertoi meille mm. että juttelimme auto-onnettomuudessa kuolleen 19-vuotiaan nuoren miehen kanssa. Jatkoimme juttelutuokioita muutamia kertoja, kunnes tunnelma ja laudan ”ääni” muuttuivat uhkaaviksi, emme enää tienneet kelle juttelemme ja lauta hoki yhä uudestaan vain ”yes, yes, yes”. Vaikka lopetimme pelituokiot siihen, tuntui uhkaava ilmapiiri seuraavan minua varsinkin kotona. Niinpä tuhosin laudan (eipä sillä, että helppohan se olisi tehdä uudestaan milloin vaan) ja päätin, ettei enää koskaan, vaikka oudolla tavalla kokemus koukutti jatkamaan uudelleen ja uudelleen. Seuraavana päivänä tuon jälkeen tulin koulusta kotiin, naksautin Apulannan Ehjä-kasetin soimaan (kyllä, se oli vielä c-kasetti aikaa) ja heittäydyin sängylle tekemään läksyjä. Yhtäkkiä kesken biisin, muuttui ääni suhinaksi ja vaihtui sen jälkeen lastenlauluun: ”..ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön..” ja sitten taas suhinaa ja Apulanta jatkui normaalisti. Ryntäsin raivoissani soittimelle, olin täysin vakuuttunut, että perhepäivähoitajana toimiva äitini on mennyt vahingossa nauhoittamaan lastenlaulujaan tärkeälle kasetilleni. Vaikka se olisi edellyttänyt kasetin peittämistä teipillä, sillä kasetti oli aito eikä mikään päälle nauhoitettava ja ihmettelin miten äiti on osannut sellaistakin vaivaa nähdä. Kelasin kasetin takaisin valmistautuen huutamaan äidilleni, mutta kasetissa ei ollut mitään vikaa. Biisi soi aivan normaalisti, kelasin varmuuden vuoksi useammin kerran kohtaa ja lopulta kuuntelin kasetin vielä alusta loppuun kokonaan – eikä mitään, kaikki oli niin kuin pitää. Kun yhtäkkiä tajusin mitkä sanat lastenlaulu oli rallatellut, selkäpiitäni kylmäsi.. niin kuin tekee tätä kirjoittaessanikin. En enää ikinä koskenut sen jälkeen mihinkään aiheeseen liittyvään. Kun riparilla huoneemme tytöt halusivat kokeilla spiritismiä, en osallistunut peliin. Eikä se toiminutkaan. Silloin käväisi mielessä, toimiko se niin helposti kotonani juuri siksi, että talossa oli selvästi jokin muukin pielessä. En tiedä.

Ajattelin aina, että talossa oli ainakin kaksi kiusanhenkistä pienehköä poikaa, lisäksi tuo näkemäni nuori, surullinen nainen sekä niiden raskaiden, uhkaavien askelien omistaja. Pojille en varsinaisesti muista mitään selkeää tapahtumaa ja he saattavat olla mielikuvituksen tuotetta, heidän olemassaolo oli vain tunne: ne olivat he, jotka metelöivät talossa, tarkkailivat, säikyttelivät, koputtelivat oviin ja seiniin. Kyselin myöhemmin vanhemmiltani talon edellisistä asukkaista lisää, ja sain tietää, että heiltä oli kuollut useampi lapsi sairauksiin. Kysäisin oliko heillä ollut myös vanhempaa tytärtä ja kyllä vain, vanhempani muistelivat, että myös teini-ikäinen tyttö olisi menehtynyt. En tiedä oliko tällä yhteyttä kokemuksiini vai ei, mutta en ollut ainakaan näistä tiedoista ollenkaan yllättynyt. Kun muutimme hieman vanhemmalla teini-iällä uuteen taloon, tuntui kuin taakka olisi nostettu harteilta ja oli taas helppo hengittää. Painostava, tarkkailun alainen tunnelma oli poissa enkä enää ikinä kokenut mitään vastaavanlaisia tapahtumia. 

Uskon, että kun näille asioille avaa mielensä, ne voimistuvat. Haluan pitää oman mieleni mieluummin niin kiinni kuin mahdollista, koska se tuntuu turvallisemmalta. Senkään takia en ole näistä asioista ikinä puhunut juuri kenellekkään, en edes silloin perheelleni. En tiedä kokivatko muut perheenjäsenet samanlaisia asioita, en kuitenkaan usko. Osaksi se johtuu varmasti myös siitä että havainnoin asioita hyvin tarkasti, olin esimerkiksi aina huomattavasti sisariani enemmän perillä vaikkapa siitä mitä vanhempien suhteessa milloinkin oli meneillään. Ja kuten mainitsin, monia asioita pystyi selittämään itselleen arkisilla asioilla.. raskaat askeleet keittiössä kuuluvat automaattisesti isälle jne. Olen myös toki kokenut, että ihmisillä on usein tapana kuitata tällaiset kertomukset naurulla, joten niistä on turhauttavaa yrittää keskustella muiden kuin niiden lähimpien ihmisten kanssa, jotka eivät heti kyseenalaista kaikkea mikä ei käy järkeen. Veronica herätteli jälleen kerran nämä muistot pintaan ja nyt ne on sitten sylkäisty tänne. Nauroitte tai ette. Yliluonnollisuus on omassa mielessäni lähes luonnollista, en voi sitä selittää, en tiedä mitä se on, mutta tiedän että jotain on.