Alas pilvilinnoista

Kun kaikki menee ”liian pitkään liian hyvin”, peruspessimistinä odotan kokoajan hermostuneena milloin kaikki romahtaa. Sillä siinä missä elämällä on tapana kantaa, sillä on myös tapana potkia päähän. Viime viikolla sitten koitti se hetki kun oli aika tippua pilvilinnoista. Kun viet vasta neljä vuotiaan, rakkaan koirasi lääkäriin, koska epäilet sillä mahdollisesti lievää virtsatietulehdusta ja laboratoriosta kantautuu korviisi: ”Ei voi olla… ei paska, siis voi paska… kato näitä, kyllä se vaan on niin, voi paska.” tunnet jo kuinka maa jalkojen alta alkaa murentua. Sokissa kuuntelin ohjeita koiran päivittäisestä piikittämisestä loppuelämän ajan diabeteksen kurissa pitämiseksi sekä hunajan hieromisesta ikeniin tajuttomuuskohtauksen iskiessä, kunnes verikokeet osoittivat ettei kyseessä olekaan ensin diagnosoitu sokeritauti. Hetkellisen helpotuksen huokauksen jälkeen saankin kuulla, että nyt epäily on vielä paljon pahemmasta, nimittäin munuaisviasta ja saimme lähetteen kiireellisiin jatkotutkimuksiin toiseen lääkäriin. Jatkotutkimuksissa diagnosoitiin jälleen ensin diabetes, joka tuntui tässä vaiheessa vaihtoehtojen valossa jo helpottavalta uutiselta, mutta jälleen kerran tarkemmat verikokeet osoittivat, että kyseessä on mitä todennäköisemmin munuaiset. Munuaisvaurioita ei voi korjata, mutta oikealla ruokavaliolla niiden lopullista tuhoutumista voi pitkittää. Selvitettäväksi jäisi missä vaiheessa munuaisten rappio on, mutta virtsaoireethan alkavat esiintyä vasta siinä vaiheessa kun tilanne on jo paha. Tutkimuksia jatkettaisiin seuraavalla viikolla.

Tuntui, että yksi pahimmista peloistani oli toteutumassa, meillähän pitäisi olla yhteistä aikaa pienokaiseni kanssa vielä ainakin 5-10 vuotta jäljellä enkä todellakaan ollut valmistautunut tällaisiin uutisiin. Lääkäri toki sanoi, ettei ”vielä heitetä kirvestä kaivoon”, mutta se ei varsinaisesti rohkaissut. Romahdin aika lailla täysin eikä hysteeriselle itkulle meinannut tulla loppua, paniikkikohtaukset palasivat ja tuntui etten voi hengittää. Tälle viikonlopulle olimme suunnitelleet kivan päivän Helsingissä ja varanneet hotellin yöpymiselle. Pitkän harkinnan jälkeen päätimme lopulta lähteä matkaan, jotta saisimme kerättyä vähän itseämme kasaan.

Helsingissä oli upean aurinkoinen päivä. Hotellimme oli tällä kertaa Radisson Blu Aleksanteri sopivan kävelymatkan päässä kaikesta. Niin kuin Radissonit yleensäkin, niin tämäkin oli oikein viihtyisä ja hyvän palvelun hotelli. Tyylikkäästä ja valoisasta pienehköstä huoneestamme avautui kiva kaupunkinäkymä ja sänky oli aivan mahtavan pehmeä ja kuohkea. Olo oli edelleen kuitenkin lohduton, joten suunniteltujen aktiviteettien sijaan kaivoimme minibaarista skumppapullon ja linnoittauduimme sänkyyn nautiskelemaan sitä ja miettimään elämän menoa. Siitä jatkoimme aulabaariin yksille ja sitten etukäteen varaamallemme illalliselle Vegaaniravintola Omnamiin. Ravintola ei vedä vertoja Tallinnan Vegan Restoran V:lle, mutta oli joka tapauksessa oikein hyvä kokemus. Papupasta, mausteinen seitan sekä hummukseen ja siementahnaan dipattavat leivät maistuivat eikä jälkiruualle jäänyt tilaa (vaikka lettupino kuulosti aika houkuttelevalta). Ravintola sijaitsee vähän huomaamattomasti sisäpihalla ja sen sisäänkäynnin edessä oli pursuilevia roskiksia, mitkä eivät anna parasta vaikutelmaa, mutta hyvä ruoka korvasi kaiken muun. Ei kuitenkaan edelleenkään kiinnostanut lähteä suunnitellusti uimaan tai edes baariin istuskelemaan, vaan päätimme yksinkertaisesti palata kaupan kautta hotellille. Pitkän suihkun jälkeen loppuilta kului sängyssä loikoillen telkkaritarjonnan ja naposteltavan kera. Toisaalta tuntui vähän säälittävältä, ettei saatu muuta aikaiseksi, vaikka olimme odottaneet tätä viikonloppua innolla. Mutta toisaalta lepo hotellissa teki valtavan hyvää valvottujen öiden ja itkettyjen itkujen jälkeen. Se oli juuri sitä mitä sillä hetkellä kaipasimme.

Hotellihuoneen lakanoiden välissä

Papupastaa ja mausteista seitania Omnamissa

Aamulla heräsimme parempaan päivään levänneellä mielellä ja hyvän aamiaisen jälkeen päätimme suunnata alkuperäisten suunnitelmien mukaisesti ”merikylpylä” Allas Sea Poolille. Sehän sijaitsee Finnair Wheelin vieressä Katajanokan satamassa ja paikalta löytyy siis ulkotiloista näin talvisin höyryävä lämminvesiallas, hyinen merivesiallas ja saunatilat. Sunnuntaiaamu osoittautui erittäin hyväksi ajankohdaksi, sillä kanssakävijöiltä kuulin, että valitettavan usein Allas on tupaten täynnä ja ahtaisiin pukutiloihin vaikea ja epämukava mahtua. Nyt pukuhuoneissa oli kuitenkin hyvin tilaa ja ne olivat siistissä kunnossa (ja lattiat kuivana). Pukuhuoneilta matka altaalle tuntuu näin talvisin aika pitkältä kipittää märkänä pelkissä uikkareissa, mutta itse en kyllä paljon kylmää kavahda. Pulahtaminen höyryävän lämpöiseen altaaseen tuntui ihanalta ja hauskaa kontrastia loi viereisessä meressä ohilipuvat valtavat laivat. Merivesialtaassa oli hakattu jäätä pois sen verran, että sinne pääsi pulahtamaan, siinä säätäessä olimme kuitenkin unohtaneet ottaa mukaan pipot ja sukat mitkä olisivat tuntuneet fiksuilta avantoon mentäessä, joten jätimme tämän elämyksen tällä kertaa välistä ja keskityimme rentoutumaan lämpimässä vedessä. Vierailu oli hyvä päättää Allas Cafessa kuohuvan kilistelyyn.

Seuraavaksi kohteena oli pitkästä aikaa nykytaiteen museo Kiasma. Olen käynyt täällä viimeksi varmastikin yli 10 vuotta sitten ja mies ei ikinä, kokemus viime kerrasta on jäänyt mieleeni vähintäänkin hyvin mielenkiintoisena ja sellainen kokemus todellakin oli tälläkin kertaa tarjolla.

Etukäteen ajattelin Vladislav Mamyshev-Monroen edustavan kiinnostavinta antia, mutta olin kyllä väärässä. Mitä syvemmälle Kiasman syövereihin upottiin sitä hullummaksi meno muuttui. Mamyshev-Monroe on kuuluisa muuntautumiskyvystään, näyttelyn huvittavissa kuvissa esiintyy siis taiteilija itse naamioituneena milloin miksikin historialliseksi henkilöksi tai filmitähdeksi, seiniltä löytyi mm. Dracula, Marilyn Monroe ja Jeesus. Ei voi muuta sanoa kuin, että kaikenlaisella perseilyllä sitä voikin menestyä.

Itämeri-näyttelyssä kiinnosti aika hieno tölkeistä rakennettu vene, jolla oli oikeasti seilattu pitkin merta. Hauskinta vaihtuvissa näyttelyissä taisi olla videotaide, mitä löytyi paljon ympäriinsä. Yhdessä mies tanssi kömpelösti hypähdellen laivan kannella, toisessa mies makaa lattialla kylpytakissa ja nostelee jalkojaan.. siis mitä? Niin ja sitten mentiin pahaa aavistamattomina myös huoneeseen, jossa esitettiin lähikuvaa mustasta peniksestä, jota ilmeisesti oltiin leikkaamassa irti. Meno kuitenkin vain yltyi entisestään kun saavuimme The Aalto Natives-videoinstallaation pariin. Valtava heiluva ja puhuva muna heijasti seinille hulvatonta animaatiota ja toisista saleista löytyi äänteleviä Muppet-tyylisiä hahmoja mitä oudoimmista tilanteista. Muista mieleen jääneistä näyttelyistä löytyi ainakin alieneita sekä hirviörotta. Tämä kulttuurikokemus oli meistä todella viihdyttävä ja hauska, eniten kuitenkin ehkä nauratti ihmiset jotka yrittivät hyvin vakavina ja älykkään näköisinä tutkiskella näitä taideteoksia. Huumorin kautta.  

Tölkkivene

The Aalto Natives-muna

Musisoivia Muppet-elimiä

Modernia kierrätystaidetta

Päivällinen syötiin Latinalaista Amerikkaa edustavassa Mayassa, jonka tofuannokset maistuu aina yhtä hyvin. Sitten oli kotiin lähdön aika, lopultahan tästä oli kuitenkin kehittynyt oikeasti mukava ja rentouttava visiitti niin kuin oli tarkoituskin. Hoidossa vanhempieni luona ollut koira vaikutti ihan omalta iloiselta itseltään eikä virtsaongelmia ollut enää esiintynyt, mikä vähän piristi odottamaan rauhallisemmalla mielellä tulevia testejä. Eilisistä kokeista ei sitten yllättäen löytynytkään mitään hälyttävää ja virtsan sokeri oli itsestään laskenut huomattavasti. Varsinaisen munuaiskokeen tuloksia odotellaan edelleen, mutta nyt jo uskaltaa olla toiveikas. Tämä oli taas hätkähdyttävä muistutus siitä mikä elämässä on oikeasti tärkeää, ne on ne rakkaat ihmiset ja eläimet, joiden kanssa täytyy muistaa nauttia joka hetkestä, sillä koskaan ei tiedä milloin se ei enää ole mahdollista. ❤  

Caribbean Tofua Mayassa

Pieni rakas heräämössä testien oton jäljiltä